5000 metriä
5000 metriä tuli olympiaohjelmaan Tukholmassa 1912, jossa ensimmäisen kultamitalin voitti Hannes Kolehmainen lyömällä ranskalaisen Jean Bouinin unohtumattomassa finaalissa uudella ME-ajalla 14.36,6. Antwerpenissä 1920 Ranskan Joseph Guillemot jätti toiseksi Paavo Nurmen, jolle kyseessä oli uran ensimmäinen olympiafinaali ja ainoa tappio sellaisessa ulkomaalaiselle juoksijalle. Nurmi ja Ville Ritola ottivat Pariisissa 1924 kaksoisvoiton ja toistivat tempun neljä vuotta myöhemmin Amsterdamissa päinvastaisessa järjestyksessä. Tämä olikin Ritolan ainoa voitto Nurmesta olympiakilpailussa. Los Angelesissä 1932 kultaa voitti Lauri Lehtinen Lauri Virtasen varmistaessa pronssin. Berliinissä 1936 Lehtinen sai tyytyä hopeaan maanmies Gunnar Höckertin ottaessa voiton. Kolmoisvoittokin olisi ollut Suomelle mahdollinen ilman Ilmari Salmisen kaatumista.
Sodan jälkeen alkanut Suomen kestävyysjuoksun pitkä lamakausi päättyi 1970-luvulla. Lasse Virén voitti Münchenissä 1972 ja Montrealissa 1976 kultaa sekä 5000 että 10 000 metrillä. Mitaliketjua jatkoi vielä Moskovassa 1980 Kaarlo Maaninka, jonka 5000 metrin pronssi esiintyy aikakirjoissa Suomen viimeisenä kestävyysjuoksun olympiamitalina. Vuoden 1984 jälkeen on Suomea miesten 5000 tai 10 000 metrillä edustanut olympiakisoissa vain Risto Ulmala vuonna 1992.
Suomea on 3000 metrillä edustanut Päivi Tikkanen 1992 ja 5000 metrillä Kirsi Valasti 2004.
10 000 metriä
10 000 metriä otettiin olympiaohjelmaan pisimmäksi ratajuoksumatkaksi Tukholmassa 1912. Lajin ensimmäisen kultamitalin voitti Hannes Kolehmainen (Albin Stenroos pronssia). Toisen vei Antwerpenissä 1920 Paavo Nurmi, kolmannen Pariisissa 1924 Ville Ritola (Eero Berg pronssia) ja neljännen jälleen Nurmi Amsterdamissa 1928 Ritolan ottaessa hopean. Niin itsestään selvänä pidettiin suomalaisten ylivoimaa peninkulmalla, että puolalaisen Janusz Kusocinskin voitto Los Angelesissä 1932 vaikutti ryöstöltä. Volmari Iso-Hollo jäi kilvassa toiseksi ja Lauri Virtanen kolmanneksi. Tilanne palautettiin normaaliksi Berliinissä 1936 komealla kolmoisvoitolla järjestyksessä Ilmari Salminen, Arvo Askola, Volmari Iso-Hollo.
Münchenissä 1972 Lasse Virén voitti ikimuistoisesti 10 000 metrin kultamitalin ME-ajalla 27.38,35, vaikka kaatui matkan varrella. Neljä vuotta myöhemmin Montrealissa Virén uusi voittonsa ylivoimaiseen tapaan. Moskovassa 1980 Kaarlo Maaninka puolusti Suomen värejä hopeamitalillaan. Samanvärisen mitalin 10 000 metrillä voitti Los Angelesissä 1984 Martti Vainio, mutta sen hän joutui luovuttamaan jäätyään kiinni dopingin käytöstä. Tapaus merkitsi samalla Suomen kestävyysjuoksun toisen kultakauden loppua.
Naisten 10 000 metriä tuli olympiaohjelmaan Soulissa 1988. Matkan paras suomalaissaavutus on Annemari Sandellin 12:s sija Atlantassa 1996.
Maraton
Ensimmäinen suomalainen olympiamaratoonari Kaarlo Nieminen sijoittui kymmenenneksi Lontoossa 1908. Tukholmassa suomalaiset joutuivat keskeyttämään, mutta Antwerpenissä 1920 Amerikasta saapunut Hannes Kolehmainen voitti Suomelle kultamitalin. Kolehmainen on tšekki Emil Zátopekin (1952) kanssa ainoa juoksija, joka on voittanut olympiakultaa sekä radalla että maratonilla. Pariisissa 1924 Albin Stenroos otti Suomelle toisen peräkkäisen olympiavoiton. Mitaliketjuun takoivat tämän jälkeen pronssisen lenkin Martti Marttelin 1928 ja Armas Toivonen 1932. Jälkimmäisissä kisoissa voittajasuosikki olisi ollut Paavo Nurmi, ellei IAAF olisi julistanut häntä kisojen alla ammattilaiseksi. Suomen viimeisin maratonin olympiamitali on Veikko Karvosen pronssi Melbournesta 1956, viimeisin pistesuoritus Lasse Virénin viides sija Montrealissa 1976. Miesten olympiamaraton on juostu ilman suomalaisedustusta kuitenkin vain kahdesti, vuosina 1988 ja 2000.
Naisten maraton juostiin ensi kerran olympiakisoissa Los Angelesissä 1984. Paras suomalaissuoritus on Tuija Toivosen samoissa kisoissa juoksema kymmenes sija.
3000 metrin estejuoksu
Suomalaismenestys estejuoksussa alkoi vasta Pariisissa 1924, jossa Ville Ritola ja Elias Katz ottivat kaksoisvoiton. Seuraavissa kisoissa Amsterdamissa 1928 olikin jo kolmoisvoiton vuoro järjestyksessä Toivo Loukola, Paavo Nurmi, Ove Andersen. Kaksi seuraavaa kultamitalia toi Suomelle Volmari Iso-Hollo. Los Angelesissä 1932 järjestäjät juoksuttivat kilpailijoita yhden kierroksen liikaa. Berliinissä 1936 Iso-Hollolle teki seuraa palkintokorokkeella hopeamitalisti Kaarlo Tuominen.
Suomen kestävyysjuoksun sodanjälkeinen taantuma kosketti myös estejuoksua. 1970-luvun renessanssi tuotti lajille kuitenkin Tapio Kantasen pronssimitalin Münchenissä 1972. Kantanen sijoittui vielä seuraavissa olympiakisoissa neljänneksi. Viimeisin suomalainen estejuoksija olympiaradalla on ollut Ville Hautala Barcelonassa 1992.
Ohjelmasta poistetut lajit – maastojuoksu ja joukkuejuoksu
Maastojuoksu kuului olympiakisojen ohjelmaan vuosina 1912–24. Suomalaiset hallitsivat kilpailua joka kerta. Hannes Kolehmainen voitti kultamitalin Tukholmassa 1912, Paavo Nurmi sekä Antwerpenissä 1920 että Pariisissa 1924. Heikki Liimatainen otti Nurmen jäljessä pronssia 1920 ja Ville Ritola hopeaa 1924. Olympiamitalit jaettiin myös joukkuekilpailussa, johon laskettiin kunkin maan kolmen parhaan juoksijan sijoitukset. Tukholmassa Suomi sai tyytyä hopeaan, kun Albin Stenroos loukkasi juoksussa jalkansa. Antwerpenissä ja Pariisissa Suomi voitti Nurmen vetämänä kultamitalin. Tiukimmalla mestaruus oli Pariisissa 1924, kun Heikki Liimatainen hoiperteli helteen uuvuttamana yli maaliviivan juuri ajoissa varmistaakseen Suomen voiton. Tämä olikin varmasti Paavo Nurmen yhdeksästä olympiavoitosta täpärin.
3000 metrin joukkuejuoksu oli olympiaohjelmassa myös vuodet 1912–24. Kuusimiehisten joukkueiden kolmen parhaan juoksijan sijoitukset laskettiin yhteistulokseen. Suomi osallistui kilpailuun vain Pariisissa 1924. Paavo Nurmi, Ville Ritola ja Elias Katz hoitivat kultamitalin vaivatta kotiin. Maastojuoksu, joukkuejuoksu ja viisiottelu poistettiin yleisurheilun olympiaohjelmasta Pariisin kisojen jälkeen – kaikki olivat lajeja, joissa viimeisen kultamitalin oli voittanut Suomi.