Valmennuksen johtaja Kari Niemi-Nikkola

Risto Niemisen työryhmä pohtii parhaillaan suomalaisen huippu-urheilun tulevaisuuden strategiaa. Työn pitäisi valmistua vuoden 2010 alkuun mennessä. Toistaiseksi on saatu kasaan paljon aineksia, joista loppuvuoden aikana luodaan synteesiä. Suomen Olympiakomitea työstää omaa strategiaansa ensi vuonna Niemisen työryhmän tulosten julkistamisen jälkeen.

Yksi isoista pohdinnan aiheista on ollut modernin huippu-urheilukulttuurin vahvistaminen. Modernilla tarkoitetaan tässä yhteydessä muun muassa sitä, että huippu-urheilua arvostetaan myös huipulle pyrkimisen itseisarvon takia, ei vain saavutettujen tulosten takia. Tätä arvostusta kuvaavat esim. yleisömäärät katsomoissa, lajien laaja kirjo ja fanikulttuuurin laajuus ja taso. Mitaleitten ja tulosten saavuttaminen on tietysti edelleen osa kokonaisuutta ja tavoitetta, mutta se ei ole ainoa mittari, vaan sillä mitataan lähinnä toimintojen, huippu-urheilujärjestelmän sisäistä tehokkuutta.

Edellä kuvatussa mallissa asemoin itseni ja valmentajat asiantuntijoiksi ja vastuullisiksi juuri tämän sisäisen tehokkuuden sektorille. Tulosten merkitystä voidaan arvioida eri tavoin, mutta jos niitä aiotaan tulevaisuudessa tehdä, jonkun pitää jatkossakin hahmottaa ja hallita valmennuksen oleelliset asiat ja varmistaa niiden toteutuminen. Valmentajat ovat näitä asiantuntijoita.

Myös omasta mielestäni sanaa ”tulos” pitää huippu-urheilun kokonaisuudessa tarkastella laajemmin kuin vain mitaleitten kautta. Mutta jos yksittäisellä urheilijalla ja valmentajalla tavoitteena eivät ole mitalit ja niiden vaatima absoluuttisen korkea laatu harjoittelussa, niitä kumpaakaan tuskin silloin myöskään saavutetaan.

***

Olen huolestuneena seurannut viimeaikaista kehitystä, jossa osan huippu-urheilijoistamme tavoite- ja arvomaailmassa jatkuva kehittyminen ja oman suorituksen mittaaminen suhteessa maailman kärkeen ei enää ole itsestäänselvyys tai päämäärä. Suoria lausuntoja tästä harvemmin kuulee, välillisiä viitteitä kuitenkin yhä useammin. Huippu-urheilijoiden tekemisen fokuksen karkaaminen näkyy suoraan arvokisojen tuloslistoilla.

Olen vankasti sitä mieltä, että jos urheilija aikoo menestyä absoluuttisella kansainvälisellä huipputasolla, hänen kaiken päätöksentekonsa tulee tapahtua ensisijaisesti ja aina tämän tavoitteen näkökulmasta. Urheilijan pitää asettaa itsensä alttiiksi kansainväliselle kilpailulle, kilpailla paljon, hakea mittarit kovimmista mahdollisista kilpailuista riittävän usein.

Asiaa voi myös tietysti tarkastella toisesta suunnasta, hieman valoisammalta kantilta; uskon vahvasti siihen, että jos lahjakas urheilija on valmis tekemään päätöksiä edellä mainitulla fokuksella riittävän pitkäjänteisesti, suunnilleen ikävuosina 12-25, suomalaisen urheilijan mahdollisuudet saavuttaa maailman huippu ovat edelleen loistavat.

***

Jokainen ihminen tietysti on vapaa tekemään päätöksiä ja fokusoida oman elämänsä tavoitteet täysin itsenäisesti. Tulokseen pääsemisen ja urheilijaa siinä avittavien kannalta on kuitenkin tärkeätä, että nämä motiivit olisivat näkyviä ja mahdollisimman pelkistettyjä. Huippu-urheilussa motiivi-ristiriitoja on tässä ajassa tarjolla yhä enemmän, osa niistä täysin perusteltuja, ja osa vailla merkitystä tuloksen kannalta. Mutta taloudelliset intressit, kaupallisuus ja julkisuus ovat mielestäni sellaisia, joilla on helposti fokusta hajauttavia vaikutuksia.

Hiljattain tehdyssä nuorisotutkimuksessa ilmeni, että tulevaisuuden toiveammattien listalle on lisättävä uusi ammattinimike. Suurella osalla nuoria tulevaisuuden haaveena on tulla julkkikseksi. Tämä ei ilmeisesti vielä ole niinkään urheilun haaste, paljon helpompia tapoja tulla julkkikseksi löytyy. Mutta se kertoo paljon tästä ajastamme.

Urheilussa yllättävän usein motiiviristiriita kätkeytyy termin ”ammattilainen” taakse. Voisi kuvitella, että juuri ammattilainen tekee kaiken piirun päälle oikein ja pyrkii huolellisuudellaan varmistamaan menestyksen. Jos kuitenkin myös hyväksytään se, että ammattilaisuuden tavoitteena on ensisijaisesti turvata toimeentulo, eikö silloin ole myös tärkeintä säilyttää se taso, jolla ammattilaisuus ja toimeentulo on mahdollistunut? Silloin on tarkoituksenmukaista välttää uusien harjoitusmetodien kokeilut, ylikuormitus ja suuri riskinotto harjoittelussa? Juuri nämä ovat niitä tekijöitä, joilla voidaan saavuttaa uusi suoritustaso.

Kun voiton tavoittelussa on kyse homeostasian jatkuvasta järkyttämisestä, voiko ammattilaisuudessa olla huonoimmillaan kyse saavutettujen etujen ja homeostasian säilyttämisestä? Tai hyvästä riskinhallinnasta, kuten nykyisin on tapana ilmaista.

Huippu-urheilua ja -urheilijoita rinnastetaan usein yrittäjyyteen ja yrittäjiin. Varmasti se on sinänsä osuva rinnastus, onhan yrittäjistäkin vain osa ns. kasvuyrittäjiä.

***

Kun vielä edellä mainittuun kontekstiin liitetään julkisuus ja sen suomat mahdollisuudet urheilijan tulonmuodostuksessa, ollaan helposti jo kaukana urheilutuloksen vaatimasta hikisestä tekemisestä. Julkisuuden hallinnassa kyse on ennen muuta mielikuvista ja kyvystä niiden luomiseen, jolla ei ole tuloslistojen kanssa enää välttämättä kovin suurta yhteistä nimittäjää.

Tärkeämpää kuin tulokset on se, että saadaan paketti näyttämään hyvältä. Myös osa nykyisistä urheilutoimittajistamme on tässä suhteessa myös hukannut kompassinsa ja uhrannut tietoisesti ylevän totuuden etsinnän periaatteensa jonnekin, usein markkinatalouden pohjattomaan kaivoon. Tämä näkyy parhaiten siinä, että joistakin urheilijoista tehdään uutisia täysin riippumatta siitä, millaista tulosta he ovat viime aikoina tehneet, ja vastaavasti huippusuoritukset jäävät liian usein marginaalilin.

Riskinotto on kehittävän harjoittelun ominaispiirre nimenomaan siinä uran huippuvaiheessa, jolloin marginaalit ovat enää pieniä. Urheilun suuret riskit näkyvät myös siinä, että lopputulosta ei onnistuessakaan voi varmuudella tietää. Kuten huippumeloja Jenni Honkanen asiaa kuvaa: ”Kympin arvoisesti töitä tekeviä huippu-urheilijoita on maailmassa paljon enemmän kuin palkintosijoja. Joten vain kympin tasoisella satsauksella pääsee edes kilvoittelemaan niistä. Aina sekään ei riitä.”

***

Isoissa maissa urheilun oma ”markkinatalous” toisaalta hoitaa myös ammattiurheilijoiden vaatimustason: kun paikasta auringossa on riittävästi kilpailua, työtä maajoukkuepaikan varmistamiseksi on tehtävä jo niin paljon, että se takaa samalla myös kv. huipputason suoritukset. Suomessa kilpailutilanne lienee tällä tasolla lähinnä vain miesten keihäänheitossa ja jääkiekossa. Ammattilaisuuteen Suomessa sen sijaan liian usein riittää, että vakuutat yhteistyökumppanit ja mediat siitä, että sinulla on ainakin mahdollisuuksia huipulle. Liian usein nämä mahdollisuudet jäävät todellisuudessa lunastamatta.

Valmennuksen ammattilaisina meidän ei tule sallia huippulahjakkaitten urheilijoiden jäämistä puolitiehen, ponnistelujen jättämistä näennäisiksi, ja tuloksen vaatiman fokusen hajoamista tai karkaamista epäolennaiseen. Valmentajan ammattitaitoa on vaatimustason ylläpito, harjoittelun korkea laatu ja tavoitetason pitäminen kehittymisen kannalta riittävän korkealla. Vain näillä elementeillä voimme tavoitella maailman huippua. Suurin osa urheilijoista ei sinne sittenkään yllä. Mutta useimmat sekä onnistujista että matkalle uupuneista ovat jälkeenpäin voineet todeta, että jo matka itsessään ollut nähdyn vaivan arvoinen.

Tekstin on kirjoittanut Suomen Olympiakomitean valmennuksen johtaja Kari Niemi-Nikkola ja se on julkaistu myös Valmentaja-lehdessä 4-5/2009.